Kaspar the Great

Vaikkei täällä nyt seuraajia olekaan, niin kerronpa silti että pitkän tauon syynä on ollut isot kiireet omilleen muutamisen ja uusien kissojen ja ystävien kanssa.

5.10.2016

Kaspar napattuna ansaan

Mökkimme pihalta löytyi kissa, jonka äitini nappasi kiinni itse tehdyllä sarjakuvaloukulla. Loukku oli rakennettu sälelaatikosta, kepistä ja narusta.
Kissa oli liikkunut pihapiirissä jo pidemmän aikaa ja syönyt kanojen ruokia, jopa ruisleipää ja spagettia.
Nappi-koira oli huomannut kissan jo ennen meitä ja onnistui kerran jahtaamaankin sitä vähän matkaa ennen kun kissa huomattiin.
Huomaamisen jälkeenkin mietittiin hetki kuuluuko se jollekin naapurille, eikä siksi alettu heti ottamaan kiinni, mutta pian huomattiin ettei se missään vaiheessa lähtenyt pihasta, vaan asui pihapiirin navetassa ja ladossa.
Pakkaset olivat tulossa ja siksi kissan kiinni saamisesta tuli koko ajan tärkeämpää, kun sillä ei ollut lämmittämättömiä piharakennuksia parempaa suojaa.
Kissa tuotiin sisälle, epäilimme sen olevan tyttö, koska se oli niin pieni ja siro.
Juostuaan pitkin seiniä, pari kertaa päin ikkunaa ja väännettyään siinä samalla verhotankon v-kirjaimen muotoiseksi kissa meni sängyn alle eikä suostunut enää liikkumaan. Se oli äärimmäisen peloissaan eikä ymmärtänyt missä oli, tai mitä oli tapahtumassa. Näki selvästi, ettei se ollut ollut sisätiloissa pitkään aikaan.
Äitini, jonka kanssa mökillä olin, ei halunnut vielä antaa kissalle nimeä, joten vielä sitä kutsuttiin vain katiksi.


5.10.-7.11.2016

Kaspar on uskaltautunut sängyn päälle kuvattavaksi.

Katti makasi sängyn alla koko ajan, eikä juuri liikkunut perimmäisestä nurkasta. Se ei peseytynyt eikä pitänyt ääntä. Siitä huolimatta se siristi aina vähän silmiään kun sängyn alle kurkattiin ja pelosta huolimatta halusi selvästi osoittaa olevansa ystävällinen eikä uhkaava.
Aloitin katin kesytyksen lukemalla sille ääneen Hobittia. Rauhallinen lässyttävä ääni sai kissan rentoutumaan nopeasti ja vaikka se ei liikkunutkaan, se siristeli silmiään ja jopa nukkui samalla kun luin ja olin sen seurana. Välillä lukuhetket kestivät jopa pari tuntia ja katti kuunteli yleensä tarkasti silmät ummessa, aivan kuin se olisi todella kuunnellut tarinaa.
Ei kestänyt kuin pari päivää ja onnistuin ruokkimaan kattia kädestä. Pidin pääni sängyn yläpuolella ja vain käden sen alla, jotten vaikuttaisi uhkaavalta. Kun katti ensimmäisen kerran söi kädestä (se ei osannut syödä kupistakaan heti), se oli ainut keino miten se enää sai ruokaa.
Halusin kissan todella

Kaspar kuvattavana, punainen valo johtuu tipuille tarkoitetusta lämpölampusta.

tajuavan, että ihmiset ovat ystäviä ja antavat ruokaa ja hoivaa.
Samalla äitini yritti etsiä katin omistajaa netin kautta lähialueilta ja karkureista, mutta mitään ei löytynyt. Näin ollen aloimme miettiä katille nimeä siihen asti, että saisimme sen vietyä eläinlääkäriin ja tarkistettua näin olisiko sillä mikrosiru. Emme päässeet heti lähtemään maalta eläinlääkäriin ja kissan kuljettaminenkin olisi ollut mahdotonta sen ihmispelon ja paniikin takia.
Olimme alkaneet epäillä kissan olevan sittenkin poika. Läheltä katsottuna sen sirous näytti olevan sittenkin laihuutta ja kissan käytös vaikutti enemmän kollilta. Päädyimme nimeämään kissan Kaspariksi, saksalaisen 1800-luvulla eläneen löytölapsen, Kaspar Hauserin mukaan.
Pian ruokkimisen lomassa Kasparia sai nopeasti vähän rapsuttaa tai silittää ja pikkuhiljaa silitys onnistui koko ajan paremmin ja häiritsi Kasparia koko ajan vähemmän. Lukuhetket jatkuivat yhä ja Kaspar alkoi liikkua huoneessa vähän enemmän. Se oppi myös käyttämään vatia ensin turvehiekalla ja sitten pikkuhiljaa kissan hiekalla.
Kahdestoista päivä lokakuuta jouduin lähtemään mökiltä bussilla kaupunkiin ja Kaspar jäi äitini hoiviin. Se jatkoi kehittymistä koko ajan ja uskalsi yhä enemmän tulla esille, olla siliteltävänä ja leikitettävänä. Sukupuoli vahvistui urokseksi ja Kaspar alkoi tottua ihmisiin, eikä sen mahdollista omistajaa löytynyt, kukaan ei etsinyt sitä.

Kaspar viettää aikaa

7.11.2016-15.1.2017-->
Muutin omaan asuntooni viides päivä marraskuuta ja pian sen jälkeen Kaspar tuotiin mökiltä kaupunkiin. Samalla se vietiin eläinlääkäriin. Kasparin iäksi arvioitiin noin 2 vuotta ja se painoi 3,5 kiloa, yhä ainakin kaksi kiloa liian vähän, vaikka se oli jo leikattu. Siltä ei löytynyt mikrosirua. Kasparille annettiin rokotukset, se sirutettiin ja kastroitiin. Eläinlääkäri arvioi käytöksen ja kunnon perusteella, että Kaspar oli saattanut olla jopa vuoden omillaan ilman omistajaa.
Kaspar tuotiin uuteen kotiinsa, minun uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiini. Ensimmäiset päivät kuluivat taas sängyn alla, mutta Kaspar reipastui päivä päivältä ja tuli yhä enemmän esille. Leikkiminen ja namien avulla opettaminen piristivät ja Elenan seura teki hyvää. Ne nukkuivat vierekkäin, leikkivät yhdessä ja tekivät pahojaan yhdessä, välillä ne istuivat pitkään vierekkäin ja juttelivat keskenään.
Kaspar alkoi ottaa entistä enemmän mallia Elenasta ja tuli myös pelätessään minun luokseni "kysymään", onko kaikki hyvin, ennen kun meni paniikkiin. Useimmiten Elenan rauhallisuus tai oma silmien siristykseni sai sen nopeasti rauhoittumaan.

Se alkoi nopeasti nukkua vieressäni ja hakemaan huomiota yhä useammin. Aina kun olin hetken kotoa poissa, se juoksi vastaan ja nuoli kasvojani kuin koira. Siitä tuli osa arkea saumattomasti ja nopeasti alkoi tuntua, että Kaspar oli ollut osa elämää jo pitkän

Kaspar nukkuu leikkauksen jälkeen

aikaa.
Pian Kasparin kotiutumisen jälkeen huomasin Kasparin jalassa pienen ja kovan patin, jota ei oltu huomattu eläinlääkärissä aiemmin.
Kohta tarkistettiin samalla kun Kaspar vietiin vahvistusrokotuksiin ja lääkäri epäili heti patin olevankin todellisuudessa hauli, eli haulikon ammus. Haulin poistosta sovittiin ja aika oli
tammikuussa. Oletettu hauli ei näyttänyt häiritsevän Kasparia erityisesti, mutta ammuksen sisältämän lyijyn vuoksi ne kannattaa aina poistaa. Keho on viisas ja ajan kanssa ns. kapseloi haulin niin ettei lyijy pääse erittymään kehoon pitkäaikaisesti, mutta poistaminen on aina fiksuinta.
Vaikka Kaspar pelkääkin matkustamista ja eläinlääkäriä paljon, leikkaus sujui hyvin. Nukutuksessa ei tullut ongelmia ja haava suljettiin siististi. Kaspar sai mukaan kaulurin ja sen yhä nukkuessa se tuotiin takaisin kotiin. Kaspar oli loppupäivän unenpöpperössä.
Samalla selvisi, ettei kissasta löydetty esine ollutkaan hauli, vaan minikiväärin luoti. Joku siis oli oikeasti ampunut Kasparia sen ollessa vapaana. Luoti oli kapseloitunut jalkaan, eli se oli ollut kissassa jo pidemmän aikaa.

Kaspar kaukalo päässä

Paraneminen lähti käyntiin hyvin. Kaspar kapinoi pitkään kauluria vastaan eikä meinannut suostua kävelemään sen kanssa, vaan kävellessäänkin laahasi kauluria pitkin lattiaa. Lopulta se tottui ja liikkui melkein yhtä ketterästi kuin ilmankin. Se ei myöskään enää yrittänyt saada kauluria itse pois, vaan hyväksyi sen pakollisena pahana.
Ongelmat alkoivat tikkien poistamisen ja kaulurin pois laittamisen jälkeen, kun haava alkoi aueta. Myöhemmin tajusin syyn olleen se, että Kaspar pääsi yhä uudestaan nuolemaan haavan auki, kun tikit eivät enää pitäneet sitä kiinni. Hoidin haavaa omatoimisesti, eläinlääkäristä oli sanottu, että sen punoittaminen olisi normaalia, mutta pian oli selvää ettei pelkkä kotihoito auttaisi.
Haava näytti ikävältä ja tulehtuneeltakin ja soitin eläinlääkäristä antibioottikuurin. Myös kauluri
pistettiin takaisin, vaikkei Kaspar siitä pitänyt.
Ensimmäisillä kerroilla Kaspar sylki antibioottitabletin monta kertaa pois huolimatta siitä että sen yritti sekoittaa herkkutahnaan tai piilottaa kinkkuun.
Onneksi Kaspar tajusi kuitenkin nopeasti, että antibiootin ottamisesta pääsisi nopeimmin ylitse, jos sen vain kiltisti nielisi. Antibiootin ottamisesta tuli kahden viikon kuurin aikana Kasparille rutiini, joka ei näyttänyt hirveästi häiritsevän sitä, vaikkei se siitä pitänytkään.
Lopulta haava parani ja umpeutui kunnolla, ja Kaspar saattoi vihdoin aloittaa taas elämän ilman kauluria ja pahanmakuisia tabletteja. Riemu kauluria pois otettaessa oli suunnaton.



And he lived happily ever after

Sylissä nukkuminen on parasta

Nykyään Kaspar on onnellinen kotikissa, joka kaipaa paljon huomiota ja sylittelyä. Se on saavuttanut normaalipainonsa (6.5kg)... Ja ylittänyt sen.
Kaspar rakastaa nukkua ihmisten vieressä ja sängyssä makoilevat ihmiset ovat sen mielestä kaikkein vähiten uhkaavia, kun taas lattialla istuvat tai makaavat ihmiset ovat kaikkein hurjimpia.
Aina kun se innostuu rakastamaan paljon, se puskee koko painollaan ja voimallaan ja kuolaa. Se saattaa myös yhäkin nuolla koiramaisesti kasvoja. Se osaa leipoa niin ettei satuta lainkaan, tietää hyvin mitä 'ei' tarkoittaa ja osaa istua ja antaa tassua. Se myös tunnistaa televisioruudun ja tietokoneen liikkuvat kuvat ja näkee oman peilikuvansa.
Kaspar on hyvin kiltti, leikkisä ja reilu - aina jos pistän kissoille hyvää ruokaa, se syömisen sijaan hakee aina ensimmäisenä Elenan paikalle, jottei tämä varmasti jäisi ilman.
Vieraat ihmiset ovat joskus pelottavia ja tutustuminen käy omilla ehdoilla, mutta yleensä ei kestä kauaa että Kaspar on nuuskimassa ja pyytämässä silityksiä, kunhan se vain saa tutustua rauhassa.